Kesä on ihmisen parasta aikaa. Kyllä se vaan niin taitaa olla. Vaikka on se kevät kaikessa kutkuttavassa odotuksessaankin mukavaa. Tässä alkuun vähän Ahvenanmaan reissun kuulumisia parin viikon takaa. Aurinkokin siellä laskee komeasti ja Ahvenanmaan terminaalissa oli hyvää paluumatkaa toivottelemassa terminaalikissa. Lisäksi oli ihan mukavaista nauttia kesän tuohon saakka lämpimimmästä päivästä kannella... nyt tuo lämpöennätys on kyllä rikottu varmaan useamman kerran.
Kotosalla sentään jokunen kukka kukkii. Jokseenkin valitettavan kukatonta on tämä hetki ja muutenkin haaveilen joskus sellaisista valtoimenaan loistavista istutuksista, joissa paaaalljon saman ajan kukkijoita. Mutta vähän vielä pitää sellaista suunnitella.
Nurmikko on kuivaakin kuivempi ja näemmä vain voikukat ovat reippaita kasvajia. Enpä ole raaskinut tuosta keskipihan padasta orvokkeja poistaa, kun ovat siinä keväästä saakka niin reippaana kukkineet. Mikäpä siinä, kelpaa minulle, varsinkin, kun ovat viime vuoden peruja ts. en ole koko padalle mitään tehnyt sitten viime syksyn, jolloin kesäkukat siitä otin pois. Orvokinsiemeniä oli näemmä jäänyt siihen roppakaupalla.
Pähkäilyosuus tässä kesäilyssä liittyy priorisointiin. Jotain haluaisi edistää puutarhassa tässä parin kuukauden aikana, jolloin vielä Suomessa vaikutetaan - mutta mitä se olisi? Yksi juhannusruusu pitäisi kaivaa sijoiltaan, pioneita olen jo siirtänyt parempaan paikkaan ja vielä yksi potentiaalinen projekti olisi viiniköynnösten istutus tässä elokuun tietämillä. Tuo navetan seinusta olisi ideaali paikka köynnökselle jos toisellekin, varsinkin kun olen nyt luovuttanut noitten liljojen kanssa - en jaksa käyttää tuntikausia kyykkien ja liljakukkoja teurastaen. Mälsää, mutta minkäs teet. Seinustalta pitäis vielä siirtää turvaan vanhat malvat, joita usein sellaiset vihreät matoset ovat kiusanneet... En silti niistä raaski luopua vaan yritän ne siirtää jonnekin, niin kauniita ovat.
Muita pähkäilyn aiheita ovat muun muassa se, miten jaksaisi odottaa, että penkki täyttyy kasveista ilman, että sen tunkee vieriviereen perennaa. Sopivin välimatkoin istutettujen sekaan kun eksyy paljon voikukkaa sun muuta. Tähtilaukka ei kuitenkaan noista voikukista juuri välittänyt vaan kasvoi valtavaksi (nyt jo kukinto tosin mennyt). En vaan malttaisi odottaa, että tämä kerrottu jaloritarinkannus (olisiko ollut enkelinjaloritarinkannus tai vastaava) leviäisi reippaasti. Sen terälehdille en ole ripotellut mitään glitteriä vaan se oikeasti on kuin hilekuuron päälleen saanut vaikken tiedä, välittyykö vaikutelma teille saakka.
Tässä tulee näemmä hyvin sekalaista pommitusta puutarha-asioista. Kirjoituksen punaista lankaa en selkeästi ole pähkäillyt valmiiksi. Ehkä se on tämä helle, joka pehmittää pään. Jättilaukkaa se ei ole kuitenkaan vielä pehmittänyt, hyvä niin. Tuossa se toisen kaverinsa kanssa pönöttää penkissä vähän yksinäisen näköisenä.
Jättilaukan yksinäisyyteen vaikuttaa myös se, että sen vieressä majaileva viime kesänä istutettu kärhö Dancing Queen on ryhtynyt drama queeniksi ja tehnyt puolittaisen itsemurhan. Mikä häntä mahtaa vaivata? Toinen oksa, joka oli kasvanut innokkaasti nuppuvaiheeseen saakka otti ja kuihtui kasaan. Oivoi, niin innokkaasti odotin kerrottuja valkoisia kukkasia. Nyt olen huolissani, että tuo toinen terve verso on saanut kanssa huonoja vaikutteita kaveriltaan ja rupeaa kuihtumaan... Apuva?
Sitten se pahiten pähkäilytyttävä penkki, joka valitettavasti on tuossa pihan paraatipaikalla. Kaikki kasvit ovat ottaneet varmaan kuumuudesta nokkiinsa ja nuo puskat tuolla takana valtaamassa alaa eivät auta asiaa juuri lainkaan. Sitten kun sekaan laittaa vielä vuohenputkea, ukonhattuja kuihduttavia öttiäisiä ja vähän kissankakkaa, ovat kaikki pienet parantelutyöt vain tekohengitystä. Lääkkeeksi tähän käyttäisin lähinnä raivaussahaa ja dynamiittiä. Pähkäilen siis tässä, mihin saisin pelastettua edes vähän elinkelpoiset yksilöt ja miten voisin hillitä ärsytystäni ensi kesään saakka, jolloin voisi olla aikaa ja näkemystä hieman suurempaan remonttiin tuossa puskien edustalla.
Maltti on myös valttia pioneiden kasvatuksessa.
Olen aika ylpeä siitä, että siemenstä kasvattamani juhannuspionit ovat edelleen ihan elinvoimaisen näköisiä. Silti sen odottaminen, että noista kasvaa isoja, kasvualansa täyttäviä puskia on kyllä aika raastavaa.... No, onneksi on Wiiru-kissa seurana odottamassa.
Ja jos pähkäily tai odottaminen väsyttää, niin aina tarhuri voi ottaa torkut.
(Valitettavasti riskinä tässä riippukeinun sijainnissa on joko linnunkakkakuorutus tai omenapuukehrääjien toukkien hyökkäys tuossa loppukesästä.)
Sitten vielä muutama aika yksiselitteinen kuva aamun puutarhakierrokselta.
Jossain muuten väitettiin, etteivät kirpat pistele poskeensa villirucolaa. Joko väite ei pidä paikkaansa tai sitten Plantsussa on ollut villirucolapussissa jotain ihan muuta. Olen muuten myös aika ylpeä hapankirsikkapuustamme, joka on kerrassaan herttainen ja kirsikkainen.
(Hyvin huonosti huolletulla) terassilla odottaa häälahjaksi saamamme peruna nostajaansa. Reppana on joutunut kasvamaan pienessä ruukussansa, mutta toivottavasti sieltä joku pottu on jaksanut kasvaa.
Nyt se on soronnoo ja minä lähden oman elämän Wimbledoniini. Ollaan vähän innostuttu läiskimään tennistä (lue: hakemaan palloja kentän viereisistä puskista). Ellei muuta, niin siinä saa kanssa kivasti rusketusta auringon paahtaessa kentälle. Koska tuulenvire pikkuisen hellii helteistä, niin ehkä sitä jaksaa iltapäivällä vähän käydä ruusupuskan kanssa taistoon... Se on kesä ny!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti