Tämä oli ainut yksilö, joka odottamistani malttoi avata kukkansa. Varsinainen maaninen odotus koskee tosin noita alla olevia jotain kerrottuja tulppaaneja, joista olenkin tainnut jo muutamaan kertaan höpistä. Miten tuntuukin siltä, että tämä puutahastelu on samanlaista jännittynyttä odottelua kuin lapsilla ennen joulua? Lapsilla tosin helpompaa, kun joulu tulee kuitenkin nopeammin kuin puutarhurille ensimmäiset kukat tammikuun pakkasilla... Hieman on carpe diem -osaamisessa hiomista, mutta vaikkeivat nämä tulppaanit vieläkään suostuneet avautumaan, vietin rentouttavan hetken takapihalla puutarhakeinun katveessa nauttien aamuauringosta ja -kahvista.
No, kukkihan sitä muutamat muut tulppaanit. Nuo keltaiset ovat sellaisia kämmenen kokoisia! Niihin tosin ei minulla ole taas osaa ja arpaa, koska eivät ole minun istuttamiani... Ehkä hyvä niin?
Koska tulppaanit eivät suoneet minulle istu-ja-ihaile-päivää niin oli tartuttava tuumasta toimeen. Törsäsin taas kerran lauantaina Plantagenissa ja hankin neljä kärhönpoikasta. Mahtaa olla kuvassa kuolemaantuomittujen rivi? Savimaa ja mikään syvää multaa vaativa kasvi ei ainakaan minun kaivuuhauiksellani ja multarahastollani ole hyvä yhdistelmä.... mutta yrittänyttä ei laiteta.
Kaksi kärhöä saivat uuden kotipaikan vanhan omenapuun juurelta. Minä sitten kuoppaa kaivamaan (ei varmaan taaskaan tullut tarpeeksi syvä tai leveä...) puun viereen, koska jossain luin hienon kuvauksen siitä, miten kärhöt nätisti kipuavat puuta pitkin... Mutta kun sillä puulla on juuret! Ja juuret ovat tiukassa savimaassa! No, kaksi kärhöä pääsi nyt lecasoralla salaojitettujen kasvukuoppien huomiin (en ottanut kuvia, ovat vielä muovireunuksineen rumia ilman kivetystä ja haketta) Katsoo sitten, miten käy. Kaksi muuta pitäisi sijoittaa toisen omenapuun juurelle.
Sitten vielä muita keväthavaintoja. Suurimmaksi osaksi ruusut ovat lähteneet kasvamaan. Valitettavasti seinustan penkki tarvitsee aika akuutisti reunustaa, koska kovien sateitten aikana multaa huutoutui rutkasti pois kohopenkistä.
(Aro?)vuokko.
Jaoin noita vähän viime vuonna, joten pikkuisen aikaa menee, jotta pääsevät runsaaseen kukkaan.
Näistä olen ihan hirmuisen ylpeä. Kyseessä siis viime vuonna siemenestä kasvattamani patjarikko, jonka epäilin moneen otteeseen kasvatusvaiheessa menehtyneen todella pienenä reppanana. Iskin sitten selvinneet taimet hätäpäissäni tällaiselle noin puolen metrin kaistaleelle kukkapenkin reunustalle ja nyt ovat niin reippaita että. Kukkiakin olisi pian luvassa. Ehkä siis täytyy vaan uskoa, että noista ruipeloista tulee vielä jotain!
Pakollinen pelakuukuva... ovat nyt suurin osa ulkona olleet peitoilla ja ilman pari viimeistä yötä. Nyt luvataan noin kolmea astetta, joten asettelin ulos jääneet peitteiden alle (jotain harsoa, en tarkkaan muista mitä). Rikoo on riskillä ruma, vai miten se nyt menikään....
Ihana tarina!
VastaaPoistaTulppaanisi ovat upeita, kaikki niistä omalla viehkolla tavallaan. Ja tuo kerrottu kaunotar pitää supussaan varmasti mahtavan kukinnon, sitä sen pitääkin kypsytellä kauan ja hartaasti.
Ja kyllä, savimaata minäkin aina pelkään kaivavani kaikkien kasvien haudaksi, mutta kyllä siellä yllättävän moni menestyykin! Myös kärhöt, joille myöskin jaksoin vaihtaa mullaksi vain aika pienet kuopat. Siinä ne sinnittelevät, kukkivatkin kyllä oikein hyvin, mutta loppukesästä lehtiin iskee usein joku härmätyyppinen harmaa peite. Voi olla, että paremmassa paikassa se ei kimppuun iskisi?
Eikä vanhan ompun juurelle tosiaan Rambokaan kaiva mitään, se maahan on ihan kiveä…! Mutta kyllä sieltä nousee joka vuosi mullakin jotain tulppaaneita, joten elämää on kivisavipinnankin alla.
Patjarikkosi on aivan mahtava, hienon kasvin olet saanut kasvatettua. Ja pelakuiden uskon pärjäävän peittojensa alla tämänkin yön… laulellen :)