maanantai 15. syyskuuta 2014

Hiljaiseloa ja jänskiä juttuja

Täällä on tullut oltua vähän tuppisuuna ja puutarhanhoitokin on jäänyt retuperälle. No, mansikoita tuli ihan kivasti parista rivistä, kasvimaakin pukkaa salaattia ja porkkanaa (kaikkien voikukkien ja muiden rikkakasvien joukosta), isäntä osti uuden ruohonleikkurin, pari pionia tuli siirrettyä, viiniköynnökselle suunniteltu paikka (tietystikään ei keretty istuttamaan sitä) ja kasvihuoneessa kitkuttaa pari pahoinpideltyä mutanttitomaattia (kuvia laitan tässä vielä joskus, jos muistan). 

Hiljaiseloon on ollut pitkälti syynä ensinnäkin opintokiireet. 
Sitten ollaan oltu pari viikkoa näissä merkeissä:




















Upea, mahtava Susijengi, reilu 8000 suomalaista ja mieletön tunnelma Bilbaossa. 
Maailman paras laji, joka tarjosi kyllä tunteiden vuoristoradan. Ukkokullallakin sykemittari näytti parhaimmillaan katsomossa 171.
Harmillista vaan, kun ei jatkoon päästy, mutta kyllä tuli suitsutusta faneille, kun jaksettiin kannustaa yhdestä isommasta (USA) ja muista äärimmäisen niukoista tappioista huolimatta. 


Ja nyt alkaa jo mieli kääntyä tänne (kunhan saisi tuon seminaarityön, jota tässäkin 
välttelen, tehtyä ensin): 




Noh, tuo on vähän idealisoitu turistivideo, mutta en viitsinyt laittaa mitään tsunamivideoita, jotka olisivat jälleenrakennustutkimustani lähempänä. Mutta siis Japanin kirsikankukat on kiikarissa kevääksi. Sitä ennen luvassa varmasti paljon itkua ja hammasten kiristelyä Sendain maisemissa väikkäritutkimuksen tiimoilta, kun kielitaito on (vielä!) äärimmäisen horjuvaa. Eli jos täällä on vähän hiljaista, se johtuu siitä, että on kädet täynnä hommia Nipponin puolella. Ellen sieltä mitään päivittele, niin sitten ensi kesänä palaan eetteriin ja istutetaan vihdoin ne viiniköynnökset. 

Pian huikataan ukkokullan kanssa sayoonara Suomi, palataan taas kesäkuussa! Ja tarhurihan järjestää ulkomaankeikkansa niin, ettei missaa kovin paljoa parasta Suomi-aikaa, eli kesää :)


Ps. Jos ikinä saatte tilaisuuden lähteä Japaniin käymään, niin menkää ehdottomasti! 

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Piilossa viidakon

Olu-kissalla on kyllä varmaan valtakunnan viilein paikka: varjoisimmassa nurkassa portaiden vieressä kasvavan kuunliljan lehvien alla.





Hyviä lämpimien päivien jatkoja!

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Kesäilyä ja pähkäilyä




Kesä on ihmisen parasta aikaa. Kyllä se vaan niin taitaa olla. Vaikka on se kevät kaikessa kutkuttavassa odotuksessaankin mukavaa. Tässä alkuun vähän Ahvenanmaan reissun kuulumisia parin viikon takaa. Aurinkokin siellä laskee komeasti ja Ahvenanmaan terminaalissa oli hyvää paluumatkaa toivottelemassa terminaalikissa. Lisäksi oli ihan mukavaista nauttia kesän tuohon saakka lämpimimmästä päivästä kannella... nyt tuo lämpöennätys on kyllä rikottu varmaan useamman kerran.






Kotosalla sentään jokunen kukka kukkii. Jokseenkin valitettavan kukatonta on tämä hetki ja muutenkin haaveilen joskus sellaisista valtoimenaan loistavista istutuksista, joissa paaaalljon saman ajan kukkijoita. Mutta vähän vielä pitää sellaista suunnitella. 






Nurmikko on kuivaakin kuivempi ja näemmä vain voikukat ovat reippaita kasvajia. Enpä ole raaskinut tuosta keskipihan padasta orvokkeja poistaa, kun ovat siinä keväästä saakka niin reippaana kukkineet. Mikäpä siinä, kelpaa minulle, varsinkin, kun ovat viime vuoden peruja ts. en ole koko padalle mitään tehnyt sitten viime syksyn, jolloin kesäkukat siitä otin pois. Orvokinsiemeniä oli näemmä jäänyt siihen roppakaupalla. 

Pähkäilyosuus tässä kesäilyssä liittyy priorisointiin. Jotain haluaisi edistää puutarhassa tässä parin kuukauden aikana, jolloin vielä Suomessa vaikutetaan - mutta mitä se olisi? Yksi juhannusruusu pitäisi kaivaa sijoiltaan, pioneita olen jo siirtänyt parempaan paikkaan ja vielä yksi potentiaalinen projekti olisi viiniköynnösten istutus tässä elokuun tietämillä. Tuo navetan seinusta olisi ideaali paikka köynnökselle jos toisellekin, varsinkin kun olen nyt luovuttanut noitten liljojen kanssa - en jaksa käyttää tuntikausia kyykkien ja liljakukkoja teurastaen. Mälsää, mutta minkäs teet. Seinustalta pitäis vielä siirtää turvaan vanhat malvat, joita usein sellaiset vihreät matoset ovat kiusanneet... En silti niistä raaski luopua vaan yritän ne siirtää jonnekin, niin kauniita ovat. 






Muita pähkäilyn aiheita ovat muun muassa se, miten jaksaisi odottaa, että penkki täyttyy kasveista ilman, että sen tunkee vieriviereen perennaa. Sopivin välimatkoin istutettujen sekaan kun eksyy paljon voikukkaa sun muuta. Tähtilaukka ei kuitenkaan noista voikukista juuri välittänyt vaan kasvoi valtavaksi (nyt jo kukinto tosin mennyt). En vaan malttaisi odottaa, että tämä kerrottu jaloritarinkannus (olisiko ollut enkelinjaloritarinkannus tai vastaava) leviäisi reippaasti. Sen terälehdille en ole ripotellut mitään glitteriä vaan se oikeasti on kuin hilekuuron päälleen saanut vaikken tiedä, välittyykö vaikutelma teille saakka.






Tässä tulee näemmä hyvin sekalaista pommitusta puutarha-asioista. Kirjoituksen punaista lankaa en selkeästi ole pähkäillyt valmiiksi. Ehkä se on tämä helle, joka pehmittää pään. Jättilaukkaa se ei ole kuitenkaan vielä pehmittänyt, hyvä niin. Tuossa se toisen kaverinsa kanssa pönöttää penkissä vähän yksinäisen näköisenä.






Jättilaukan yksinäisyyteen vaikuttaa myös se, että sen vieressä majaileva viime kesänä istutettu kärhö Dancing Queen on ryhtynyt drama queeniksi ja tehnyt puolittaisen itsemurhan. Mikä häntä mahtaa vaivata? Toinen oksa, joka oli kasvanut innokkaasti nuppuvaiheeseen saakka otti ja kuihtui kasaan. Oivoi, niin innokkaasti odotin kerrottuja valkoisia kukkasia. Nyt olen huolissani, että tuo toinen terve verso on saanut kanssa huonoja vaikutteita kaveriltaan ja rupeaa kuihtumaan... Apuva?






Sitten se pahiten pähkäilytyttävä penkki, joka valitettavasti on tuossa pihan paraatipaikalla. Kaikki kasvit ovat ottaneet varmaan kuumuudesta nokkiinsa ja nuo puskat tuolla takana valtaamassa alaa eivät auta asiaa juuri lainkaan. Sitten kun sekaan laittaa vielä vuohenputkea, ukonhattuja kuihduttavia öttiäisiä ja vähän kissankakkaa, ovat kaikki pienet parantelutyöt vain tekohengitystä. Lääkkeeksi tähän käyttäisin lähinnä raivaussahaa ja dynamiittiä. Pähkäilen siis tässä, mihin saisin pelastettua edes vähän elinkelpoiset yksilöt ja miten voisin hillitä ärsytystäni ensi kesään saakka, jolloin voisi olla aikaa ja näkemystä hieman suurempaan remonttiin tuossa puskien edustalla.  







Maltti on myös valttia pioneiden kasvatuksessa. 
Olen aika ylpeä siitä, että siemenstä kasvattamani juhannuspionit ovat edelleen ihan elinvoimaisen näköisiä. Silti sen odottaminen, että noista kasvaa isoja, kasvualansa täyttäviä puskia on kyllä aika raastavaa.... No, onneksi on Wiiru-kissa seurana odottamassa.







Ja jos pähkäily tai odottaminen väsyttää, niin aina tarhuri voi ottaa torkut. 
(Valitettavasti riskinä tässä riippukeinun sijainnissa on joko linnunkakkakuorutus tai omenapuukehrääjien toukkien hyökkäys tuossa loppukesästä.)






Sitten vielä muutama aika yksiselitteinen kuva aamun puutarhakierrokselta. 












Jossain muuten väitettiin, etteivät kirpat pistele poskeensa villirucolaa. Joko väite ei pidä paikkaansa tai sitten Plantsussa on ollut villirucolapussissa jotain ihan muuta. Olen muuten myös aika ylpeä hapankirsikkapuustamme, joka on kerrassaan herttainen ja kirsikkainen.






(Hyvin huonosti huolletulla) terassilla odottaa häälahjaksi saamamme peruna nostajaansa. Reppana on joutunut kasvamaan pienessä ruukussansa, mutta toivottavasti sieltä joku pottu on jaksanut kasvaa. 

Nyt se on soronnoo ja minä lähden oman elämän Wimbledoniini. Ollaan vähän innostuttu läiskimään tennistä (lue: hakemaan palloja kentän viereisistä puskista). Ellei muuta, niin siinä saa kanssa kivasti rusketusta auringon paahtaessa kentälle. Koska tuulenvire pikkuisen hellii helteistä, niin ehkä sitä jaksaa iltapäivällä vähän käydä ruusupuskan kanssa taistoon... Se on kesä ny!




sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Ongelma

Pitkästä aikaa puutarhassa touhutessani ja eilen päivällä muun muassa Plantsussa kaikkia houkuttelevia köynnöstarjouksia väistellessäni minulle valkeni, mikä on ongelmani tässä puutarhaprojektissa. En tiedä, onko teillä vastaavankaltaisia tuntemuksia, mutta olisi mukavaa kuulla näkemyksiänne (tässä postauksessa ei ole kuvia, kirjaan asian nyt pikaisesti ylös ja siirryn nauttimaan auringonpaisteesta.)

Eli tajusin, että en näe puutarhaani. Tällä tarkoitan siis Näkemistä, koko pihan hahmottamista kokonaisuutena niin, että tajuaisi, mitä kannattaisi laittaa mihin, jotta pääsisi haluamaansa lopputulokseen. 

Tähän vaikuttaa muutama seikka: 

Ensinnäkin se, että ajattelen ihan liian pienesti tätä touhua. Näpertelen, istutan sinne sun tänne yksittäisiä kukkia. En tee tarpeeksi isoja istutusaluetia. 

Raha. Piheys iskee, nyt varsinkin vaihtokomennuksen koittaessa on sellainen olo, että haluaa säästää. Taimia voi toki kasvattaa itse, mutta maa-aines on se, jota menisi vaikka kuinka.

Voima. Tahdon puskutraktorin ja kaivurin.

Ja kaikki nämä haasteet yhteenkietoutuneena sen Näkemättömyyden kanssa tuottavat päänvaivaa. Pitäisi varmaan pysyä KISS-kaavassa: keep it simple, stupid. Ja tehdä se Suunnitelma. Mutta nyt pihalle näpertelemään, on ihana ilma!

Ps. Siirrettävänä olisi noin kymmenen tosi tyhmästi huonoon paikkaan istutettua pionia. Kun vielä keksisi että minne, jottei tarvitse uudestaan niitten hölmöä paikkavalintaa tuskailla taas parin vuoden päästä... 

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kaamosmasennus

Pimeää. Kosteaa. Pilvistä. Silloin tällöin sadetta. Epämääräisiä lämpötiloja. Vetämättömyyttä. Yleistä aikaansaamattomuutta. Kuulostaako tutulta? 

Kyllä, kaamosmasennus. Hesarissa taisi olla tässä joku päivä jopa joku artikkeli, jossa mm. vinkattiin käyttämään kirkasvalolamppua, jos pimeys iskee päälle liian lujaa. Kirkasvalolamppua! Suomen kesässä! No, ehkä kaamosmasennus ei ole ehkä syynä, mutta kyllä vähän tuo puutarha (edelleen) hieman kaivelee. Onneksi löytyy muutama ilonaihekin, mutta tässä postauksessa kyllä haetaan vertaistukea, jaxuhaleja ja säälipisteitä ihan häikäilemättä.





Kun kerrankin joku kasvaa rehevästi, on sielläkin seassa heiniä.






Kärhökin talvehti. Kerta se on (melkein) ensimmäinenkin. Kaikki muu siinä ympäristössä onkin vain epämääräisen vihreää ja kuivahtaneita tulppaaninvarsia: miksei sitä osaa rakentaa koko ajan kukkivaa penkkiä?






Okei, myönnän.
Heti valituksen makuun päästyäni luvassa ovat nämä (laiminlyödyt) söpöläiset.
He kasvoivat tuohon vasuun ihan itsestään, viimevuotisten siemenistä. 
Eli oikeastaan minulla ei ollut tähän osaa eikä arpaa.








Itseistuttamani rassukat ovat joutuneet rehottamaan pikkupurkeissaan. 
Todennäköisesti heittävät henkensä, kun siirsin osan isompaan purkkiin.






Liljat, joiden vieressä kasvaa ihastuttava nokkonen, ja kas kummaa, jotain suloista, pientä ja punaista näkyy myös lehdillä. Kas, liljakukothan ne siellä.
Luovutan. En jaksa. Kaluavat kauniiden miehen mamman istuttamien liljojen varret lehdettömiksi.
Yök. Antaa olla. 






Jaloruusutkin selvisivät jotenkuten talvesta täysin suojaamatta. 
En ole edes lannoittanut. 
Valitettavasti ruusut puskivat tähän maailmaan vain kirvojen kiusattavaksi.
Miksi taistella luontoa vastaan?!






Luonnosta puheenollen.
Kyllä meillä joku kasvaa. Nimittäin vuohenputki. 
Kesäkuun puutarhan hoitamattomuus kostautuu ja nyt riittäisi niitto- ja työsarkaa.
Jos vaan saisi aikaiseksi.






Lisää öttiäisiä. Pitää ostaa vähän mäntysuopaa.
Noin 100 litraa näin alkuun.





Nurmikko. Tai "nurmikko". 
Kasvihuone on kiva, mutta näemmä nämä rehut eivät tallailusta sinne tykkää. 
No, eivät ne alunperinkään olleet kovin häävejä.






Näettekö kasvimaan tuossa mansikkamaan takana?
Juuen minäkään. 
Tässä tänään aloittelin perkaamalla nuo rikkaruohot sieltä ja mies heilui trimmerin kanssa tuossa ympärillä. Huomenna jyrsitään (jos ei vaihteeksi sada kovin paljoa) ja sitten voisi jotain nopsaa salaattia tai muuta sellaista pistää loppukesän iloksi.






Mikä vaivaa reippaasti kasvanutta pioninuorukaista, kun nuput ja ylälehdet "palavat". 
Lannoituksen puute?






Ylpeyteni aihe (joka kyllä kaadettiin tänään).
Ohdake on päässyt toteuttamaan itseään ikkunan edessä.






Kasvihuoneessa tomaatit odottavat edelleen pääsyä isompaan astiaan.
Jos vaan olisi multaa.
Saa katsoa, ehtivätkö Sun Goldit ollenkaan vaikka ovat aika aikaisia ja pikkuisia. 






Chilit ottivat helpon exitin ja päättivät lähteä kuin yhteisestä päätöksestä chilien taivaaseen matkamme aikana kastelusta huolimatta. 







Että näin. 
Hävettää kutsua itseään puutarhaharrastajaksi tai -bloggaajaksi.
Onneksi sentään yksi ihanainen mansikka oli kypsynyt ja useita muita tulossa. 
Tosin niitäkin ehtivät jo linnut maistella ennen kuin saimme suojat päälle. 


Siitä seuraakin kysymys, että mistä tietää, että valkoiset mansikat ovat kypsiä?




lauantai 21. kesäkuuta 2014

Back in business... no, tavallaan

Pitkästä aikaa blogin (ja puutarhan) parissa! Pahoittelen hiljaisuutta, selittelen tekosyitä tässä tuossa tuokiossa. Edellisestä postauksesta onkin kulunut rattoisasti aikaa ja kevään taimikausi on kaukana takanapäin. Tässä tuleekin sitten pitkä pläjäys tekstiä sateisen juhannuspäivän ratoksi.

Tässä kevään mittaan on tullut oltua vähän aikaansaamaton tuon puutarhan kanssa. Siihen on parikin syytä. Ensinnäkin kävi niin, että hairahduttiin järjestämään häät ja toisekseen aloitin tänä vuonna väitöskirjan tekemisen. Kummasti kumpaankin projektiin upposi yllättävän paljon aikaa ja  energiaa keväällä ja puutarhanhoito jäi vähän vähemmälle. Syksyllä istutetut tulppaanit tosin toimivat mainiosti kukkasina juhlissa, kyllä puutarhanpito kannattaa! Toisekseen tässä on kesälläkin jos jonkinmoista projektia ja matkaa, joten olin hyvin tietoinen siitä, että ei kannata haalia miljoonia taimia kasvatettavaksi ja niin edelleen. Meidän tiemme vie muun muassa mahdollisesti Japaniin hetkeksi vaihtoon tuossa syksymmällä, joten mitä vähemmän siivottavaa puutarhassa ennen talvea, sitä parempi. Daaliatkin jäivät tällä logiikalla laittamatta. Päätin siis panostaa puutarhassa oleskeluun ja nauttimiseen,  sekä pienistä onnistumisista (esim. lähes kaikki jaloruusut selvisivät talven ilman suojausta!) enkä siihen, että kehitän puutarhastressiä. Yritän parhaillaankin vältellä masentumista siitä, että kaikki repsottaa ja rehottaa, vuohenputkea kasvaa enemmän kuin laki sallii ja, ja, ja... 






Kävimme tuossa häämatkalla Mauritiuksella viettämässä rentoilua pari viikkoa ja kyllä teki hyvää. Pikkuinen saarivaltio (n.67km x 45 km) Madagaskarin kupeessa oli kyllä ihan mielenkiintoinen kokemus.  Näin rehupuolella dominoi saarella sokeriruoko, jota viljellään sitten kaikkialla. Opimme myös mm., että vaikka saari on noin pieni, niin siellä on viisi eri mikroilmastoaluetta, joissa jokaisella viljellään niille sopivaa sokeriruokoa. Paikallisen keskitalven aika (vaatimattomat +25° vuorokaudet läpeensä vrt. Turun seutu viime viikolla +6°, tuntuu kuin +1°) oli ilmeisen hyvä vierailuaika maisemallisesti, sillä sokeriruoko kukki pitkine suolkamaisine kukintoineen ja peltomaisemat olivat yhtä purppuraista pehmeää merta. 






Alla näkyy vähän sokeriruokokukintoa, yllä ruokoa, josta puristettiin tuossa kioskissa sokeriruokomehua.






Saari ei ollut varmaankaan talvisaikaan kukkeimmillaan, mutta kyllä minun silmääni siellä näkyi olevan jos onkinlaista kukkaa ihan tarpeeksi. Myös erilaisia kiinnostavia puulajeja sun muuta oli nähtävissä, mutta valitettavasti saari kärsi siirtomaa-aikana aikamoisesta luonnonvarojen hyväksikäytöstä (ensin hollantilaiset, sitten ranskalaiset ja lopulta britit), joten varsinaiset yhtenäiset alkuperäiset metsät ovat lähes olemattomia. Nyt vähitellen on herätty suojelemaan ja uudelleenistuttamaan moninaista kasvustoa. Tuo siirtomaatausta tekee toisaalta sen, että ihmisiä on monienlaisilla juurilla. Esimerkiksi orjuuden lakkauttamisen aikaan tarvittiin orjien tilalle paljon työvoimaa, joten Mauritiukselle tuli paljon ihmisiä Intiasta ja Kiinasta. Tämän takia kielien sekamelska kattaa englannin (virallinen kieli), ranskan, kreolin (orjien ranskaversio), hindin ja kiinan. Kaiketi yli puolet asukkaista ovat intialaistaustaisia ja Mauritiukselta löytää mm. ison hindutemppelin (ja paljon pieniä). Jännä mesta. 






No, matkailussa on se huono puoli, että kun on pari viikkoa reissussa, niin puutarha muistuttaa lähinnä viidakkoa. Ensimmäinen ajatus oli kotiin palatessa, että mitä asvaltointikone maksaa. Sitä vaan vähän on väsynyt siihen, että yhden tytön hauis, rahat ja ajoittain motivoituvan miehen apu ja jyrsin ei oikein riitä kokonaisvaltaiseen pihanmuokkaukseen niin tehokkaasti kuin haluaisi. Kun yhden nurkan saa edes osittain sinnepäin, rehottaa jo toisessa vuohenputki. Huoh. Toisaalta, jos oikein silmiä siristelee ja katselee valikoivasti, löytyy ihan kivojakin juttuja. Tästä esimerkkinä alla rinnepenkkikamaluusviritys, joka näyttää jopa ihan mukiinmenevältä, kun valkoisen, sinisen ja keltaisen yhdistelmää (vaikkei ihan olekaan suosikkicomboni) katsoo alaoikealta. Sitäpaitsi kun nurmikon ajaa, alkaa maailma taas näyttää paljon siistimmältä. 






Myös rääkätty mansikkaruukku voi yllättää ja mansikkamaan mansikat rehottavat kahta lukuunottamatta oikein iloisena... huolimatta siitä, että olen häpeämättä jättänyt keväällä lannoittamatta yhtään mitään. Hyi minua. 






Nyt alkaa jo vähän aurinko pilkottaa, mutta äsken satoi ihan ansiokkaasti. Toisaalta eipä tuo sinisen taivaan rako taivaalla kovin isolta näytä noitten mustien pilvien ympäröimänä, joten saapi olla, että puutarha saa entistä enemmän luonnollista kasteluvettä ja pääsee rehottamaan vielä runsaammin.






Ikävä juttu on myös omenankehrääjäkoi, joka käsittääkseni viime vuonna ilmestyi omenapuihimme.  (Ja ne liljakukot!!! Että minä VIHAAN niitä. En edes jaksa yrittää, aina niitä tulee lisää ja lisää, taidan repiä sipulit pois...) Koit pitäisi jollain ruiskutella käsittääkseni keväällä, mutta tietysti se unohtui tänä keväänä... yöks.






Kissat ei pahemmin puutarhanhoidosta välitä, ennemminkin heidän mielestään ruohonleikkuri pitää inhottavaa ääntä. Kissanpäiviä vietellään siis, nyt tosin enemmän sisällä, kun kelit ovat mitä ovat. 












Ennen lopussa olevaa haastetta, tässä on vähän jälkijunassa tulppaanikuvia. Tulppaanit ovat kyllä ihastuttavia ja helppoja. Aikas mahtavia.











Viimevuotiset orvokitkin olivat tehneet vauvoja, siemenet olivat levinneet pitkin maita ja mantuja.
Enpä pistä pahitteeksi.





Tässä vielä loppukevennykseksi Puutarhakaaoksen Cosmoksen lähettämä haaste.

  1. Mikä blogin pitämisessä on mukavinta? Uusien asioiden oppiminen ja vertaistuellinen puutarhakaahottaminen niin hyvässä kuin pahassakin samanhenkisten ihmisten kanssa.
  2. Millaisista blogeista pidät? Selkeät (pitäisiköhän elää kuten opettaa? :) ), osin asiapitoiset, mutta toisaalta huumorilla höystetyt. Kuva on aina kiva.
  3. Ihanin paikka jossa olet käynyt? Vaikea kysymys... Kotipiha? Mummola? Kotisuomessa tykkäilen Keski-Suomen järvimaisemasta, ulkomailla muun muassa Japanin temppelialueet, Madeiran patikointireitit ja yleinen Italian ihanuus on iskenyt.
  4. Mikä on lempiharrastuksesi ja miksi? Ratsastus: se rentouttaa (jos tamma ei pöllöile), Koripallo: mahtilaji (jos olisi joukkue, jossa pelaisi), Lukeminen: todellisuuspako, joka kannattaa aina... ja mitä näitä nyt on.
  5. Jos saisit valita millaisen työn tahansa, mitä tekisit? Kai se tämä tutkimus sitten on. Aivot kutiaa sen verran, että olen huomannut, että tarvitsen ajatteluhaasteita, haluan oppia, pidän kirjoittamisesta ja on se myös luovaa työtä. Tosin se on myös vaikeaa, akateemiset piirit ovat joskus pikkumaisia (hienojakin tyyppejä on massoittain tosin) ja sitä on usein itse itsensä pahin vihollinen.
  6. Onko kesälomasuunnitelmia? Tehdä töitä = lukea tutkimuskirjallisuutta riippumatossa. Tutkijalla ei ole lomaa, mutta kyllä sitä pitäisi ainakin Keski-Suomessa käväistä ja Espanjassa kutsuvat syksyllä koripallon MM-kisat.
  7. Oletko jo heittänyt talviturkin? Lasketaanko, jos sen tekee Intian valtameressä?
  8. Millaisessa paikassa/ ympäristössä/ ilmastovyöhykkeellä asuisit jos voisit valita mitä hyvänsä? Kai se tämä Suomi loppujen lopuksi on neljän vuodenajan kanssa, vaikka kyllä sitä Etelä-Eurooppalaista lämpimämpää ilmanalaa vuoristomaisemineen ja toisaalta merenrantoineen kahdehtii.
  9. Mitä tai millaisia kasveja inhoat? Rikkaruohoja ei nyt kelpuuteta vastaukseksi. En nyt varsinaisesti inhoa muita kuin vuohenputkea, mutta en erityisemmin perusta punaisista tai keltaisista kukista. Hempeää kehiin. 
  10. Entä mitkä ovat suosikikasveja? Kukkapuolella tulppaani ehdottomasti. Daaliat kanssa ja pionit, upeita. 
  11. Paras jäätelö? Viimeaikoina hyvältä maistui olisiko ollut Ainon kinuski-karpalo. Toffee/kinuski tai sitten sitruuna menee harvoin hutiin. Mango-meloni oli pienenä suosikki. Kaveri jutteli, että oli pitkään luullut, että mango-meloni on yksi hedelmä.
******

Olisikohan siinä ollut tarpeeksi loruilua yhdelle kerralle? Yritän olla vähän aktiivisempi bloggailussa ja blogien seuraamisessa... tulee olemaan helpompaa, jos on huono kesä, sillä sitten ehkä malttaa olla koneella (pitäisi kyllä ehkä töitä tehdä...). No, katsotaan, miten käy! Sillävälin mukavaa vähälumista juhannuksenjatkoa!