Tästäkö se sitten nyt alkaa?

Hauuuuuukotus. Täällä heräillään vähitellen talvihorroksesta ja saatetaan pikkuruinen kylpyhuoneemme ylläolevan kaltaiseen kuntoon seuraavaksi kuukaudeksi pariksi. Vähän on vielä tahmeaa tämä alku, liekö tuo ulkona pääasiallisesti vallitseva harmaus hidastanut kevätstarttia. Talveksi tätä epämääräistä vuodenaikaa ei kyllä voi sanoa, pihalla kun on ollut jo viimeisen kuukauden lähinnä maaliskuun loppu. 

Kylvöpuuhat ovat siis enemmän ja vähemmän vaiheessa. Juuri äsken istutin orvokkeja (lue: ripottelin laiskana kaikki viimevuotisista Tarjoustalon orvokeista kerätyt siemenet sikinsokin tuollaiseen kylvölaatikkoon) ja tomaatit törkkäsin noihin ylläoleviin purnukoihin jo aiemmin viikolla. Tällä kertaa meni vain Sun Goldia, sen verran herkkua oli viime vuonna sen tuottamat kultaisenkeltaiset pikkutomaatit. Muuten tuntuu vähän perustylsältä laittaa vaan paprikaa ja chiliä (ihan peruslajikkeita), mutta pitää sitä muutama perennakin kasvattaa. Kokeilussa mm. japaninakileija - jonka lopullisesta sijainnista minulla ei ole mahdollisen kasvatuksen onnistuttua hajuakaan. Kasvihuoneesta olen kyllä kovin innoissani, kun saa vihdoin koko kasvukauden läpi kokeilla, miten tuo mökki toimii. Muun muassa orvokkien kasvatuksessa ja taimien karaisussa toivon siitä olevan paljon apua, kun nyt jo näytti olevan kymmenen astetta lämmintä sisällä. 

Märkää on, mutta myös elonmerkkejä kurkkailee liejuisesta maasta. Palloesikko, suosikkini, heräilee vähitellen kevääseen. Alla kuva valitettavan nuutuneen näköisestä jouluruususta. On tainut olla liian kosteaa, kun nuput näyttävät todella vettyneiltä... 

Talikko odottaa reipasta tarhuria hommiin. Kukahan tämän pihan laittaisi johonkin rotiin? Pientä näpertelyä siellä täällä, mutta kokonaisuus... se puuttuu. Pihakierroksen päätteeksi selailin Viherpihaa ja iski melkein puutarha-avuttomuus: miten kummassa sitä onnistuisi itsekseen muokkaamaan pihasta toimivan kokonaisuuden vaaaaaaltavine kukkapenkkeineen? No, ehkä kevään oikeasti tullessa vähän helpottaa tämä voimattomuuden tunne. 

Muuten, miten ruskeita mansikat voivat/saavat olla talven jälkeen? 

Ja kas kummaa! Pikkuisia punaisia piippopäitä näkyi harmauden keskellä. Pioni Sarah Bernhardt tai Bowl of Beaty kurkkailee jo. Hiihtolomalla! Pitäisiköhän heille kertoa, että nyt ovat vähän liian ajoissa liikkeellä...

Muutenkin siellä täällä pikkuruista kasvunalkua on nähtävissä. Joku aika-paikka-avaruus on kyllä nyt epäkunnossa, sillä ihan epätodellinen olo on hiihtolomalla bongailla tulppaanin- ja pioninalkuja. Yleensä näihin aikoihin on hiihdetty metrisillä hangilla pitkin peltoja nauttien auringonpaisteesta, kirpakasta pakkasesta ja hankikannosta. No, toisaalta viime kevät oli niin myöhässä, että ehkä tänä vuonna viivästyksestä saa jotain kompensaatiota?

Olen kunnostautunut myös orkideoiden laiminlyönnissä, lähinnä kastelu on tupannut olemaan hyvin epämääräisen epäsäännöllistä. Tästä pelästyneenä on yksi rääkkäämistäni päättänyt jatkaa sukua. Ilmeisen optimistinen orkidea, jos kovina aikoina ajattelee lisääntyä ja varmaan ajatella, että ehkä jälkipolvilla on asiat paremmin.... 

Yksi (tai näitä on oikeastaan kolme, yksi iso ja kaksi pienempää) on rääkkäyksestä huolimatta kiitollinen: Ludisia, ah niin ihana maaorkidea. Joulun aikoihin ja tammikuun alussa he alkoivat kukkia ja edelleen jaksaa ilahduttaa valkoisilla valtikoillaan. Kuva on hieman suhmurainen, mutta kyllä suosittelen tätä neitokaista kaikille. 

No niin, taidankin jatkaa seuraavaksi chilin istutuksella. Tai paprikan. Pääasia kuitenkin, että menen sotkemaan taas kämppää mullalla!

Hulluuden pilkahduksia ja 11875500 neliömillimetriä

Tuossa viikko sitten istutin kaikkiaan seitsemäntoista daaliaa purkkeihinsa. Nämä Eurobulbilta kotiutuneet olivat sentään siis alle kaksikymmenpäisiä, taisin suurennella lukumäärän mielessäni talven pimeinä iltoina lähemmäs kolmeenkymmeneen. Hyvä ettei heitä niin paljoa ollut sillä meinasi sopivankokoiset purkit loppua. 

Siinä he siis ovat ensin leviänä kuljetuspusseissaan ja sittemmin odottamassa multakuorutusta purkeissaan. Jaloleinikkejäkin saapui mukana pari pussillista. Tuossa istutellessani ja näitä kuvaillessani mietin, että A) on sitä aika kahjo ja B) taitaa olla vielä kahjompi, kun ottaa touhuistaan kuvia ja laittaa niitä tänne kaiken kansan nähtäville. Toisaalta itselleni on ollut helpotus (ja toisaalta todella tuhoisa virike) lukea toisten bloggareiden vastaavankaltaisia suorituksia - ja tämä oma daaliasavottani oli siis sieltä helpoimmasta päästä. 

Orvokit olen jo hylännyt pihalle murjottamaan purkeissaan. Jotain meni mönkään varmaan alunperin ja nyt noista kolmesta viiteen vaikuttaa siltä, että voi tuossa joskus joulun tienoilla jotain kukkasia toivoa. 

Lemppari: violetti palloesikko.

Tällaistet maata viistäen otetut kuvat ovat kanssa toinen hulluuden muoto. Alunperin perustin blogin siksi, etten kehtaa enää Facebook-kavereita häiritä tällaisilla "tässä kasvaa varmasti jotain Suurta ja Kaunista"-kuvilla, joissa yleensä vallitsevana elementtinä on muta/savi. Itsestä näistä on mukava seurata kevään kulkua ja noista viikon vanhoista kuvista jo näkee tähän päivään verratessa, että pionit ovat ottaneet viikossa noin kymmenen sentin kasvupyrähdyksen. 

Sisätiloissa vielä massaa keräävillä kasveilla on ollut joku jurnutusvaihe päällä vähän aikaa: mikään ei kasvanut mihinkään, riveistä kuului vaan hiljaista napinaa ja marmatusta. No, jostain syystä reipas viikko sitten alkoi taas tapahtua ja muun muassa petuniat ovat riehaantuneet rehottamaan oikein mallikkaasti. Tässä pelargoni kasvaa niin että verisuonet pullottavat! Pitäisi varmaan sanoa hälle, että rauhoittuisi vähän... voi olla vaarallista ottaa noin vahvoja kasvupyrähdyksiä ilman laiskan tarhurin laiminyömää lisäravinnetta!

No, onneksi Strawberry ripple -pelargonilla kyseessä käsittääkseni hyvinkin luonnollinen kasvuvaihe (murrosikä?!) eli lehtien värityskuvion muodostuminen. Näin ainakin olettaisin vaikken ole varma, kuuluuko tuolle lajikkeelle edes tuo tummempi kuvio. 

Edit. Tässä illalla Suurta pelargoniakirjaa lukiessani tuli siis selväksi, että kaikilla kotipelargoneilla ts. vyöhykepelargoneilla on tuo vyöhyke, joka siis on myös valosta riippuvainen. Jostain mielen perukoilta  kaivelin saman tiedon esiin, mutta kyllä on kaikenkaikkiaan mielenkiintoista luettavaa tuo kyseinen kirja!

Ilonpilkahduksia löytyy myös ruusupenkistä. Lupasin Peace-ruusuille ja serkuilleen Pink Peacille, että suojaan heidät ensi talveksi paremmin (ts. ylipäätänsä suojaan). Johan tästä ilahtuneena lähti kasvu osassa vauhtiin. Viherlassilasta ostamani vahaamattomat taimet ovat olleet menestyksekkäämpiä, mutta kyllä muutama (yksi?) Plantsusta ostamani Peacekin näytti elonmerkkejä. 

Pian.

Joulu on tullut kesän keskelle. Vieläkin on vaikeaa orientoitua tähän vahvasti tuoksuvaan hyasinttiin kevätkasvina, kun on sitä tottunut välttelemään jouluisin. Ja lisää on tulossa!

Ja VIHDOIN saapui kauan odotettu kasvihuone perjantaiaamuna (meinasimme melkein töistä myöhästyä, mutta kannatti!). Tuossa laatikossa ja noissa takana olevissa paketeissa pitäisi siis olla yhteensä 11875500 neliömillimetriä kasvutilaa, kuutiomillimetrejä tietysti reippaasti enemmän. Olen jo kaihoisasti seurannut, kun muut ovat voineet viedä taimensa kasvihuoneeseen... Perustukset pitäisi vielä tänne savimaalle vääntää, yksi kanto kaivaa niitten tieltä ja sitten koota tuo ei-niin-ikea-lasihuussi. Ehkä ensi vuonna on valmista? No, onneksi isäntäkin on niin innokas saamaan taimet pois sisältä, että haluaa kiirehtiä tuon rakentamista. Samainen herra myös ilahdutti minua niin, että ihan sydän sykähti: katsoessaan Viherpeukaloiden sivuja (Sharewood ohjaa siis sinne mainoksia lahjoitusten vuoksi klikkailevat) totesi, että "pitäisikö tuollainen mansikkajuurakko tilata, voisi olla minun juttuni". Ah, voisiko päivä paremmin alkaa? Toisaalta juurakoita olisi paketissa viisitoista, joten lapasesta lähtisi sekin samantein... 

Tunnistustehtäviä ja metsästyskauden avaus

Nyt niitä taas on. Liljakukkoja. Ensimmäinen talviuniltaan heräillyt punainen paholainen pääsi hengestään kenkäni liiskaamana. En yleensä ole mitenkään verenhimoinen vaan ennemminkin hyvinkin empaattinen pienillekin otuksille, mutta näiden veijareiden kanssa ei ole leikkimistä ellei halua kaluttuja liljanvarsia. Eli game is on, huutakoot ja vikiskööt kukot miten paljon hyvänsä! (Ne vikisevät ihan oikeasti kun niitä liljoista noukkii...)

Tässä liljakukkotaistelutanner.

Sitten tunnistustehtäviin.

Nämä pikkiriikkiset taimet ovat saaneet alkunsa siementenkylvövimmassa, jossa myös muun muassa pelargonien kylvöpaikat unohdin. No, olettaisin, että kyseessä on joko koristetupakka tai sitten palloesikko, sillä säästin niiden minisiemenet inhottavuutensa takia viimeiseksi kylvettäväksi. Kumpikin olisi toivottu kaunistus puutarhaan, mutta mietin, että ehtisikö sitä kylvää vielä sitä ei-itänyttä lajiketta vai jääneekö ensi kesään. Eivät he kovin vauhdikkaasti kasva sahalaitaisine pikkupikkulehtineen, mutta toivottavasti tästä jotain nyt tulee. 

Kukkapenkissä itää paljon jotain tällaisia vihreitä, jotka ovat näemmä saaneet alkunsa tuollaisista pienistä mustista siemenistä. Vieressä tulppaaninalku mittakaavana. Penkissä kasvaa muun muassa neilikkaa, syysleimua, koreanangervoa, jättilaukkaa ja paljon muuta, muun muassa heinää ja ruohoa. Onko nyt niin, että tarhuri turhaan innostuu ja joutuu vain kitkemishommiin kun paljastuukin, että tuo on joku heinälajike vai mitä se oikein mahtaa olla? 

Ja hiphei, joulun inhokkikasvini hyasinttikin kurkkaa penkistä! 

Ehkä meistä tulee vielä kavereita, jos on oikein nätti.

Voi elämän kevät!

Ai että ihanuutta! Bloggari-kollegat tietävät varmaankin sen tunteen, kun keväällä pääsee puutarhakierrosta tekemään pihalle niin, että aurinko oikeasti lämmittää jo aamusta. Äsken kävin kumisaappaat jalassa kierroksella pihassa ja täytyy kyllä sanoa, että pitkän talven, huonon kesän ja toisen ylipitkän talven jälkeen tuntui, kuin olisi horroksesta herännyt. Melkein tippa linssissä huokailin linnunlaulun ja auringonpaisteen ihanuutta. Sunnuntaina siistin perennapenkkejä ja touhuilin puutarhassa muutenkin. Täytyy sanoa, että kyllä keväällä herää henkiin ja puutarhanhoito on ihmisen parasta aikaa! No, menipäs nyt sentimentaaliseksi...

Mutta katsokaas orvokkejani! 

Eivätkös olekin komeita! 

Kovan työn tuloksena saa nauttia kukkaloistosta.

Juu, tosiaan, kovan työn tuloksena: nimittäin ihan oikean palkkatyön, ei taimikasvatustyön. Ylläolevat orvokit ovat nimittäin ihan tuosta paikallisesta Tarjoustalosta. Lipesin, sorruin, ratkesin ja ihan muutaman kahdeksan ostin itseäni piristämään vaikka muka vannoin, että en osta kevät- tai kesäkukkia. Parempi puolisko sanoi, että korttiini pitäisi saada joku kukanostoesto.. totesi myös taimille foliota valoa heijastamaan viritellessäni, että alkaa olla vähän tuollaista foliohattutouhua jo. Kun omat orvokit jurottavat päivisin ulkona ihan minmaalisina, niin pitihän sitä heille vertaistukea ja esimerkkiä ostaa. Jos vaikka innostuisivat. 

Ehkä tästä vielä joku kukka syntyy...

Tässä blogimaailmassa on se hauskaa, että toisten postausten kautta oppii arvostamaan taas uusia lajeja ja saa virikkeitä. Esimerkiksi näitä orvokkeja kylväessäni mielessäni oli tietysti Geraniumin orvokkivallankumous, mutta ainakaan vielä tänä vuonna ei todellisuus vastaa mielikuvaa. Toisaalta nyt olen ylipäätänsä orvokkeja havahtunut ihastelemaan ja kaikkea muutakin sitä on oppinut arvostamaan tässä vasta pari vuotta kestäneessä hullutuksessa. Hehee, ja alla näemmä on kissan häntä eksynyt myös kuvaan.  

Ja sitten muutama kevätkuva.

Puutarhastelusta on myös oppinut pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä (vaikkei aina ihan siltä vaikuta). Vaikka olen vähän sellainen kaikkimullehetinyt-ihminen joskus, niin tässä harrastelussa kiehtoo myös pitkä ajanjakso, jona se unelmien puutarha rakennetaan. Nuokin krookukset, lumikellot ja idän sinililjat tulevat toivottavasti vuosi vuodelta leviämään vaikka nyt kasvavat yksittäisinä siellä täällä. Olen lähinnä puutarhalehdistä ihastellut, miten vanhemmilla pariskunnilla on kymmenien vuosien työ takana puutarhan parissa ja silti oppii uutta ja kehittyy. Toisaalta tietoisuus siitä, että kaikki ei voi olla heti valmista auttaa hyväksymään heikkoina turhautumisen hetkinä myös sen, ettei tällä kukkarolla tai näillä hauiksilla ihan heti valmista tulekaan. Ja freudilaisena lipsahduksena näemmä tuo "vanhemmat pariskunnat" viittaa siihen, että vielä minä tuon toisenkin pehmitän tähän touhuun... tai sitten minä olen se, jolla on joku osa (pää?) pehmennyt jo? Tosin ei minun hermoilleni sovi nuo kaunopunahatut, jotka eivät millään meinaa itää - ai että on sellaisiakin siemeniä, jotka eivät heti seuraavana päivänä pomppaa ylös?!

Ja sitten kokeilevaa puutarhatiedettä. Jätin lämpimällä seinustalla olevat rymäruusut talveksi suojaamatta ja keräsin niiden päälle vain valtavan keon lunta. No, näyttää huonolta, mutta kyllä sieltä juuresta edes yksi yrittää jotain uutta tehdä. Muutamassa muussakin on vihreää jäljellä, joten jään jännityksellä seuraamaan, miten tilanne kehittyy.

Luntakin on vielä vähän, mutta tällä suhteella se menettelee tuossa.

Ja tuonne tuijarivistön loppupäähän pitäisi tulla se kasvihuone. Kunhan suostuu saapumaan.

Vielä on harmaata, mutta kyllä tämä tästä....

Klo 9.15 ja lämpö talon aurinkoisella kulmalla.

Kärpäsetkin olivat lämpimän paikan bonganeet (älkää kiinnittäkö huomiota talon huonoon maaliin...). Sitä ei talvella muistakaan, miten paljon ääniä keväällä ja kesällä luonnossa on. Linnut visertävät kuin viimeistä päivää ja kärpäset pörräävät. Vaikka kesällä tuo pörinä voi joskus jopa ärsyttää, on se nyt ihan parasta sinfoniaa. 

Ja kärpäsille meinasi käydä ohraisesti...

Nyt täytyy pakata kirjat ja tietokone mukaan, napata mukaan iso muki teetä ja siirtyä ulkoilmaan tekemään töitä ja opiskelemaan!